Vieraitten kanssa sattuu ja tapahtuu niin hyvässä kuin
pahassa. Tarinoista olisi kohta kirjaksi, mutta kun ei kaikkea ole ehtinyt laittaa
ylös, jääkööt parhaat vain muistoihin.
Mustikanpesua
Majatalosta majataloon pyöräily- ja melontaretki kulki
aikoinaan Nuoriso- ja matkailukeskus Metsäkartanon kautta, jossa vietimme
parikin yötä Metsäkämpällä. Mahtava majoituspaikka, ihana sauna ja marjamaat
ympärillä. Oli elokuu, vetäydyin lämmittämään saunaa hartaudella. Lähetin sillä
välin vieraat mustikkametsään poimimaan marjat marjapiirakkaa varten.
Palattuani takaisin saunan lämmityksestä, menin keittiöön. Keittiön lavuaarissa
uiskentelivat mustikat sulassa sovussa keskenään. Ensi kauhistuksesta
selvittyäni, ryntäsin tupaan kysymään, mitä on tekeillä. ”Pesemme mustikoita
Fuchsbandwurmin takia, sehän teillä Suomessakin on jo metsien antimissa.”
Piirakasta tulee kyllä melko vetistä (puhumattakaan siitä, että keittiön
lavuaarit lienevät vessanpönttöjen jälkeen bakteerisimpia paikkoja taloissa).
Joten mars, mars mustikat pois vedestä ja uusia keräämään! Toimituksen
huomautus: kyseinen "wurmi" ei ole vielä Suomessa, eikä sitä kyllä pesemälläkään
pois saa, jos se joskus ilmastonmuutoksen myötä tänne pohjoiseen tulisikin.
Toinen mustikoihin liittyvä juttu oli jo vähän harmittomampi.
Eräs vieraamme kertoi illallisella toisille vieraille, että suomalaisista
mustikoista tulee pakkasen puremina puolukoita. Yritin siinä sitten kertojaa
nolaamatta pitää luennon suomalaisista marjoista.
Kadonnut hiihtovaeltaja
Olemme järjestäneet hiihtovaelluksia jo vuodesta 2001
lähtien. Hiihto-oppaana hiihdän useimmiten peräpäässä, koska siellä sattuu ja
tapahtuu. Nopeimmille hiihtäjille annan ohjeeksi, jotta voitte hiihtää
edestakaisin tai suoraan perille seuraavaan majataloon, jos ei kiinnosta
odottaa viimeisiä taivaltajia.
Nykyisin matkatoimistot jo tietävät, että vaellukset eivät
sovellu aloittelijoille. Heille on omat ohjelmansa eli hiihtokoulut. Aina
välillä vieraat eivät valitettavasti kyllä ole taitojensa tasolla. Reitti
Puukarin Pysäkiltä Laitalan Lomiin oli aikoinaan melkoinen haaste, 32 km, josta
12 kilometriä teittömillä taipaleilla. Eräällä vaelluksella mukana oli
matkatoimiston omistaja John, joka oli päättänyt ottaa mukaansa kaverinsa
Davidin. Molemmilla piti olla oikein hyvä hiihtotaito. Paikan päällä kävi ilmi,
että Davidin hiihtotaito oli laskettelua 70-luvulta jo hiihtohaalarin
mallistakin päätellen. Sunnuntaina David kaatui kymmenen metrin välein
sitkeästä harjoittelusta huolimatta. Maanantaina lähtiessämme pitkälle pätkälle
puolen välin jälkeen kaatumiset vähentyivät jo sataan metriin. Taukopaikan
jälkeen oli vielä 12 kilometriä matkaa saunaan ja lepoon. Molemmat, sekä David,
että opas alkoivat olla jo melko väsyneitä. En enää jaksanut avustaa häntä
pystyynkään kuin joka toinen kerta. (190 cm pitkä ja lähes 100-kiloinen herra
oli melkoinen avustettava). Päätin hoitaa kännykällä pari seuraavan päivän
asiaa valmiiksi, koska oli hyvin todennäköistä, että pimeässä saavuttaisiin
vasta perille. Pitkällä suoralla David saikin kunnon menon päälle ja
ajattelin jo iloisena, että nythän tässä vasta vauhtiin päästiin. Jatkoin
puhelua ja jonkun hetken jälkeen vilkaisin eteeni. Davidia ei näkynyt missään.
Lopetin puhelun toteamalla, että asiakas on kadonnut, täytyy etsiä hänet. Mutta ei ole voinut kilometrin suoralla kadota mihinkään tai
hiihtää niin nopeasti, etten olisi häntä saanut kiinni. Hiihdin eteenpäin ja
jonkun ajan päästä näin tien vieressä ojassa törröttävät sukset ja sauvat sikin
sokin!! David oli humpsahtanut lumiseen syvään ojaan hiihtoladulta. Päätä ei
näkynyt missään, vain pitkiä heiluvia raajoja ja hiihtovälineet. Irrotin sukset
ja sauvat ja ryhdyin vetämään Davidia ylös ojasta. Kaivamisen jälkeen sain koko
miehen pelastettua, lumisena, mutta onnellisena. How did you end up there? “I honestly do not know but I could
not have made it without you.” Aikamme päiviteltyämme jatkoimme matkaa. Vähän
ajan kuluttua repesin….väsymys oli tehnyt tehtävänsä. Jättäydyin vielä enemmän
jälkeen ja nauraa hekottelin koko loppumatkan tilanteelle. Piilokameratavaraa…
Kun saavuimme perille Laitalan Lomiin, pyysin Davidilta
anteeksi nauramistani…häntäkin jo kuitenkin vähän hymyilytti ja illallinen
sujuikin meidän muistellessamme tapahtumaa. Nopea alkupään ryhmä ei ymmärtänyt
tarinaamme.
Kiinan armeijassa
Viime talvena hiihtovaelluksella oli mukana ensimmäinen
kiinalainen hiihtäjämme. Jostain syystä Li-niminen nuori mies oli myös
ensimmäistä kertaa suksilla. Laitoin hiihtokouluoppaani hiihtovaeltajien
johtajiksi etunenään ja keskityin itse opettamaan Lin hiihtämään. Oppi tarttui
päähän melko nopeasti, koskapa hiihdin hänen perässään ja ”motkotin” joka
asiasta. Kädet kiinni vartaloon! Pidempiä liukuja, katso pitkälle eteenpäin,
äläkä suksien kärkiä. Muna-asennossa alamäkeen, anna mennä vain! Viimeisenä
hiihtopäivänä sama jatkui, mutta enää ohjeita tarvitsi antaa vain harvoin. Li
kiitteli minua: aivan kuin olisin ollut tämän viikon Kiinan armeijassa, mutta
opinpahan hiihtämään, ilopilleri kehui. No enpä tiedä, olisinko ottanut tämän
kohteliaisuutena vai moitteena.
Muuta mukavaa
Muuta mukavaa
Asianosaiset muistanevat mm. seuraavia tapauksia:
Tamara-jäniksen pomppimisen ladulla sekä vähän ikävämmätkin muistot
suoranaisesta laturaivosta matkan varrella. Ne tarinat jääkööt seuraaviin
kertoihin!
Valitettavasti kissani Mauno-Liisa ja Tuuki Antero eivät
talvesta perusta. Tulkoon kesä ja kärpäset sekä auringon lämpö, on heidän
mottonsa. Kuvassa Tuuki mököttää, kun ulkona on kylmää ja märkää.
