Manulla on harvoin kiire, paitsi silloin, kun nälkä iskee.
                                            Silloin kelpaa auton kyytikin ruokakupille.
 

Aina roiskuu, kun rapataan

Eli suomeksi kiireessä tulee tehtyä legendaarisia mokia, joista seuraavassa tämän kauden parhaimmat.

Auto
Olen varmaan kylällä jo tunnettu siitä, että minulla on taipumus saada auto ojaan majataloon mennessä tai sieltä tullessa. Viimeisin tapaus on helmikuun alusta, kun piti hakea talosta liinavaatteet ennen HeidiHaus -keikkaa. Ajattelin nopeuttaa lähtöäni ja pyöräytin auton parkkipaikalla lähtösuuntaan ja jätin sen käyntiin juostakseni pyykkituvalle. Auto käynnissä, vaihde vapaalla, ei parkkia tai käsijarrua. Kun seuraavan kerran vilkaisen taakseni, on auto valunut nokka edellä syvään ojaan, takapyörät ilmassa. Ei lähtö nopeutunut ei. Sillä eihän auto ojasta lähtenyt kuin kaivinkoneella.

Pari päivää myöhemmin hurjan lumipyryn jälkeen, otin kunnon vauhdin risteyksessä päästäkseni mäen ylös. Juu, käänsin rattia liian ärhäkkäästi ja tömähdin suoraan hankeen. Lumi vain pöllysi. Jälleen kerran takapyörät ilmassa, mutta nyt riitti toinen auto vetämään minut pois hangesta. Vähänkö hävetti, kun naapuri ohi kävellessään totesi, että järjestit sitten itsellesi lisätöitä.

Ai että miksi tulen autolla, enkä hiihdä järven yli...no siksi, että harva se päivä on pitänyt kuljetella hiihtäjiä sinne sun tänne...käy nopeammin autolla kuin apostolin kyydillä.

Etanan vauhdilla
Kiire on, vaikka olisi itse lähdössä hiihtämään vapaapäivänään. Päätimme eräänä kauniina aurinkoisena päivänä karata työharjoittelijan kanssa hiihtämään. No oikeasti olisi tietysti ollut virallisia töitäkin, mutta eihän harjoittelijaa voi päästää yksin hiihtämään vaan työpaikkaohjaajan on ehdottomasti lähdettävä mukaan valvomaan suoritusta. Hyppäsimme matkatavarakuljetuksen kyytiin ja jo parin kilometrin matkalla ymmärsimme, miksi kuljettaja viipyy matkalaukkuja viedessään tai hakiessaan aina niin kauan. Toki meidän talviset tiet ovat vaarallisen liukkaita, mutta ei siellä nyt etanan vauhdilla tarvitse mennä. Naputtelin kelloani ja huokailin takapenkillä....1,5 tuntia suunnitellusta aikataulusta myöhässä pääsimme viimein ladulle.

Avoimet ovet
Joskus matkatavarakuljettajalla on kuitenkin kiire. Pari aamua sitten harjoittelija ihmettelee minulle, miksi meillä on ulko-ovi selkosen selällään ja miksi keskellä pihamaata lojuu suksipussi? Ja seuraavassa hetkessä juoksee pihalle huutaen Gudmula! Gudmula! (Nimi muutettu yksityisyyden suojaamiseksi). Asiakkaan suksipussi unohtui kyydistä. Takavalot vain vilahtivat risteyksessä. Soitin äkkiä perään ja kuljettaja palasi nolona hakemaan autoa vasten nojallaan olleen, auton ulkopuolelle, jääneen pussin.

Vessa- vai talouspaperia
Sesonkikokkimme sukkuloi kahden majatalon välillä ja kiirekin tulee. Ässäkokkimme tulee töihin kätevästi kaupan kautta, joten ostoslistoja lähetellään hänelle urakalla, kahdesta majatalosta. Ei ihme, että listat menevät välillä sekaisin. "Tuo kaupasta smetanaa, salaattia, kurkkua ja tomaattia. Talouspaperikin on loppu."
Kokki tulee töihin mukanaan 72 rullaa vessapaperia, mutta oikeat muut ostoslistan tavarat. Täh?? "Minähän kirjoitin, että meillä ei ole talouspaperia". Etkä kirjoittanut, pyysit vessapaperia. "No en varmalla pyytänyt, kun vessapaperia on talossa varmaan ainakin 10 isoa pakettia." Tarkistettiin lista, ja todettiin, että sieltä toisesta majatalosta puuttui vessapaperia. Eipä tässä mitään hätää ollut. Vessapaperia aina tarvitaan, totesimme, kun nauruhepulista selvisimme! Seuraavana päivänä tuli jo muutama rulla jo sitä talouspaperiakin.

Kaksoisolento Ässäkokin työskentely kahdessa paikassa on aiheuttanut myös hupaisia tilanteita. Edellisenä iltana Pihlajapuussa ja samalle ryhmälle seuraavana iltana Männikkölässä ruuanlaittoa. Kaksi naista olivatkin päivitelleet, että kyllä pitää muuten olla todella samannäköinen poika täällä toisessakin majatalossa. Ässäkokin piti paljastaa olevansa sama kokki. Meillä kiireessä joudutaan kloonaamaankin porukkaa. My Gemini Man! Aikatauluttaminen Ei ole nimittäin lainkaan helppoa järjestellä kymmenen huoneen saunavuoroja yhdessä hierontavuorojen kanssa. Varsinkaan, kun ei ole ennustajan lahjoja, eikä millään voi tietää, ketkä porukasta hiihtävät nopeasti ja ketkä hitaasti. Kaikki haluavat tietysti juuri nyt tällä hetkellä yhtaikaa hierontapöydälle ja saunaan. Tai ainakin juuri nyt tietää oman vuoronsa. Yhden tällaisen shown jälkeen, huusin itselleni aikalisän, painuin liikuntasaliin ja tyhjensin ilmat keuhkoista puhkumalla. Palasin takaisin ja pistin hiihtäjät, hieronnat, höyryt ja herkut järjestykseen paperille. Kaikki saivat haluamansa, ennemmin tai myöhemmin. Tulipalojen sammuttamista Meidän ihana harjoittelija onkin paljastunut karjalaisesta syntyperästään huolimatta savolaiseksi viäräleuaksi. Hänen mielestään kaikki nämä kiireiset työpäivät ovat olleet tulipalojen sammuttamista ja puolukoitten pyörittämistä, tiedätte kyllä missä 🤣 No ainakin tänään sammuteltiin tulta, kun saunan kiukaan hormi sai tarpeekseen kiireestä ja ahkerasta lämmittämisestä ja lähti kirjaimellisesti karkuun kiukaasta. Toivotonta elämää Kun asiat eivät ihan aina mene putkeen, minulla tapana huokailla: "toivotonta!" Ja tulen aina tämän jälkeen hyvälle tuulelle. Terveisiä vaan Tuiren ja Antin kissalle, Toivolle. Seurasin nimittäin sydän syrjällään pariskunnan elämää Toivon ja Toivottomuuden välillä. Kissa oli usean kuukauden karkuteillä, palaten kuitenkin takaisin kotiin, Toivon aikaan.

 

 

                                            Manukin on kadonnut monta kertaa!

Kadonneita asioita, tavaroita ja ihmisiä!

Näköjään on kulunut jo melkein vuosi edellisestä vuodatuksestani. Kauhean K:n vuosi. Olen tällä välin melkein kadottanut itseni, omanarvontuntoni ja ammattitaitoni. Pohja, mille osaamiseni on luotu putosi jonnekin, eikä ole vielä tullut takaisin. Siksipä onkin hyvä muistella myös muita kadonneita, joita vuosien varrella on riittänyt. Tämä vuosi on nimittäin 20. vuosi, kun hiihtovaelluksia majatalosta majataloon järjestetään. Mihin se aika on mennyt? No tietysti tavaroiden hukkaamiseen ja niiden etsimiseen.

Tuorein tapaus on tältä päivältä. Ihana työharjoittelijamme pyyhältää keittiöön ja kysyy, oletko nähnyt desinfiointipulloa, en löydä sitä nyt enää mistään. "Oletko jättänyt sen sinne saunan lauteille?" Ei se ollut siellä. "Ota uusi siivouskomerosta!" No mutta sieltähän se löytyi se kadonnutkin pullo. Oikeasta paikasta. Hetken päästä harjoittelija tulee takaisin keittiöön, nyt mie en löydä niitä vieraita, joitten piti mennä seuraavaksi saunaan!

Asiakkaita on hukattu ja kaiveltu lumihangesta, mutta heistä olenkin jo kertonut. Kännykkä on myös katoava tai herkästi rikkoutuva esine. Minulla on kyllä Caterpillar, mutta eivät nekään ole aina täysin rikkoutumattomia tai katoamattomia. Hiihtovaelluksella hiihtelin peräpään valvojana ja hoitelin toimistoasioita puhelimella. Suksisauva jalkojen väliin ja hupsista keikkaa ämmä nurin, kännykkä kaaressa lumihankeen. Kaiveltuani kännykän ylös, jatkoin puhelua kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Olen saanut Catin rikkoutumattoman panssarilasin rikki. Muistelin punaisessa feresissäni olleen pirtanauhassa taskun. Ei ollut, tasku oli ruskeassa feresissä ja kännykkä putosi näyttö edellä Pielisen Museon sepelipolkuun. Takuu oli onneksi voimassa ja lasi vaihdettiin. Puhelimen korjaaja sanoi, ettei mikään puhelin ole särkymätön, vaikka näin mainoksissa luvataankin.

Kesälläkin sattuu ja tapahtuu. Tällä kertaa olin leirikouluohjaajana Punaisen Tuvan melontaretkellä. Kaikki sujui mallikkaasti viime minuuteille asti. Opettajat ja koululaiset laitoin jo kanootteihin melomaan takaisin lähtöpaikkaan ja itse jäin vielä yhden tytön kanssa viime hetken tarkistukselle. Tyttö istui jo kanootissa ja minä olin nousemassa siihen seuraavaksi. Laiturin vieressä oli kätevästi tolppa, josta otin kiinni ja ponnistin itseni kanoottia kohti. Tolppa ei ollutkaan kiinni laiturissa vaan ponnistuksen voimasta laituri lähti altani ja tipahdin vyötäröä myöten veteen. Kännykkä taskussani. Aika äkkiä sieltä kyllä pääsin kanoottiin ja edessä istuvaa tyttöä nauratti. "Hyvä, että muutkin koheltavat yhtäpaljon kuin hän!" Hmmm, aika noloa oppaalle, mutta kyllä meitä nauratti sitten jo molempia paluumatkalla. Sanoin, jotta nyt näit sen mallisuorituksen, miten kanoottiin ei ainakaan pidä nousta. Ihme, että ylipäätänsä edes olen enää leirikouluihin ohjaajaksi päässyt. Että miten kävi kännykän? Yöksi ilmalämpöpumpun viereen kuivumaan ja seuraavana päivänä se oli jo toimiva.

Kännyköitä on kasteltu ennenkin. Tosin tällä kertaa Svenin kännykkä ui lopullisesti jossain Viemenen pohjassa, mukanaan myös Svenin silmälasit sekä Barbaran hattu. Viemenellä oli sinä päivänä melko voimakas tuuli. 

Omat näyttöpäätelasini olivat puoli vuotta kadoksissa. Sitten tulikin auton imuroinnin aika ja kappas vaan auton etupenkin alta löytyi silmälasikotelo lasineen päivineen.

Ensi kesänä Pieliseltä saaliiksi jäävästä hauesta saattaa vatsasta löytyä S-business -korttini. Se nimittäin tipahti repusta jonnekin matkalla Salmenkylästä Kynsiniemelle. Enpä viitsinyt enää sitä lähteä sohjosta ja lumihangesta etsimään, tarpeeksi tuli umpihangessa liikuntaa jo yhteen suuntaan.

Sesongin keittiöhenkilökunta piilottelee toisiltaan keittiötarvikkeita. Kun kymmenenen kerran saman päivän aikana kyseltiin toisiltamme raastinraudan kohtaloa, päätin tuhlata rahaa ja ostaa toisen raastinraudan varalle. Nyt niitä etsitään molempia.

Avaimet ovat toistaiseksi pysyneet hyvin tallessa. Ne kun ovat lukittuina avainboxeihin. Mutta kun käsiteltäviä boxeja ja koodeja on viiteen eri rakennukseen, voivat oikeat koodit olla välillä hakusessa.

Joskus siis sählätään ihan urakalla, mutta hallitusti. Näistä tarinoistahan riittää juttua useammallekin illalle, joten toisen sähläys on toisen viihdytys.

Enää ei tule otettua isoja riskejä missään ohjelmissa. Nuorempana oli vielä huima. Rakas yrittäjäkollega Pia soitteli kuulumisia. Muistelemisia "pieleen Pielisellä" menevistä ikimuistoisista retkistä riitti. Kun kysyin Pialta, onko se laiskuutta vai viisautta, että enää ei lähdetä mihinkään uusiin yltiöpäisiin reissuihin. Pia vastasi: "Minna, se on meiltä viisautta!"

Tosin tässä vaiheessa elämää voi kyllä todeta nurmekselaisen sananlaskun sanoin:

Mitä ei tee nuoruuden hulluuvessa, teköö vanhuuden pöllöyvessä.