Kadonneita asioita, tavaroita ja ihmisiä!
Näköjään on kulunut jo melkein vuosi edellisestä vuodatuksestani. Kauhean K:n vuosi. Olen tällä välin melkein kadottanut itseni, omanarvontuntoni ja ammattitaitoni. Pohja, mille osaamiseni on luotu putosi jonnekin, eikä ole vielä tullut takaisin. Siksipä onkin hyvä muistella myös muita kadonneita, joita vuosien varrella on riittänyt. Tämä vuosi on nimittäin 20. vuosi, kun hiihtovaelluksia majatalosta majataloon järjestetään. Mihin se aika on mennyt? No tietysti tavaroiden hukkaamiseen ja niiden etsimiseen.
Tuorein tapaus on tältä päivältä. Ihana työharjoittelijamme pyyhältää keittiöön ja kysyy, oletko nähnyt desinfiointipulloa, en löydä sitä nyt enää mistään. "Oletko jättänyt sen sinne saunan lauteille?" Ei se ollut siellä. "Ota uusi siivouskomerosta!" No mutta sieltähän se löytyi se kadonnutkin pullo. Oikeasta paikasta. Hetken päästä harjoittelija tulee takaisin keittiöön, nyt mie en löydä niitä vieraita, joitten piti mennä seuraavaksi saunaan!
Asiakkaita on hukattu ja kaiveltu lumihangesta, mutta heistä olenkin jo kertonut. Kännykkä on myös katoava tai herkästi rikkoutuva esine. Minulla on kyllä Caterpillar, mutta eivät nekään ole aina täysin rikkoutumattomia tai katoamattomia. Hiihtovaelluksella hiihtelin peräpään valvojana ja hoitelin toimistoasioita puhelimella. Suksisauva jalkojen väliin ja hupsista keikkaa ämmä nurin, kännykkä kaaressa lumihankeen. Kaiveltuani kännykän ylös, jatkoin puhelua kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Olen saanut Catin rikkoutumattoman panssarilasin rikki. Muistelin punaisessa feresissäni olleen pirtanauhassa taskun. Ei ollut, tasku oli ruskeassa feresissä ja kännykkä putosi näyttö edellä Pielisen Museon sepelipolkuun. Takuu oli onneksi voimassa ja lasi vaihdettiin. Puhelimen korjaaja sanoi, ettei mikään puhelin ole särkymätön, vaikka näin mainoksissa luvataankin.
Kesälläkin sattuu ja tapahtuu. Tällä kertaa olin leirikouluohjaajana Punaisen Tuvan melontaretkellä. Kaikki sujui mallikkaasti viime minuuteille asti. Opettajat ja koululaiset laitoin jo kanootteihin melomaan takaisin lähtöpaikkaan ja itse jäin vielä yhden tytön kanssa viime hetken tarkistukselle. Tyttö istui jo kanootissa ja minä olin nousemassa siihen seuraavaksi. Laiturin vieressä oli kätevästi tolppa, josta otin kiinni ja ponnistin itseni kanoottia kohti. Tolppa ei ollutkaan kiinni laiturissa vaan ponnistuksen voimasta laituri lähti altani ja tipahdin vyötäröä myöten veteen. Kännykkä taskussani. Aika äkkiä sieltä kyllä pääsin kanoottiin ja edessä istuvaa tyttöä nauratti. "Hyvä, että muutkin koheltavat yhtäpaljon kuin hän!" Hmmm, aika noloa oppaalle, mutta kyllä meitä nauratti sitten jo molempia paluumatkalla. Sanoin, jotta nyt näit sen mallisuorituksen, miten kanoottiin ei ainakaan pidä nousta. Ihme, että ylipäätänsä edes olen enää leirikouluihin ohjaajaksi päässyt. Että miten kävi kännykän? Yöksi ilmalämpöpumpun viereen kuivumaan ja seuraavana päivänä se oli jo toimiva.
Kännyköitä on kasteltu ennenkin. Tosin tällä kertaa Svenin kännykkä ui lopullisesti jossain Viemenen pohjassa, mukanaan myös Svenin silmälasit sekä Barbaran hattu. Viemenellä oli sinä päivänä melko voimakas tuuli.
Omat näyttöpäätelasini olivat puoli vuotta kadoksissa. Sitten tulikin auton imuroinnin aika ja kappas vaan auton etupenkin alta löytyi silmälasikotelo lasineen päivineen.
Ensi kesänä Pieliseltä saaliiksi jäävästä hauesta saattaa vatsasta löytyä S-business -korttini. Se nimittäin tipahti repusta jonnekin matkalla Salmenkylästä Kynsiniemelle. Enpä viitsinyt enää sitä lähteä sohjosta ja lumihangesta etsimään, tarpeeksi tuli umpihangessa liikuntaa jo yhteen suuntaan.
Sesongin keittiöhenkilökunta piilottelee toisiltaan keittiötarvikkeita. Kun kymmenenen kerran saman päivän aikana kyseltiin toisiltamme raastinraudan kohtaloa, päätin tuhlata rahaa ja ostaa toisen raastinraudan varalle. Nyt niitä etsitään molempia.
Avaimet ovat toistaiseksi pysyneet hyvin tallessa. Ne kun ovat lukittuina avainboxeihin. Mutta kun käsiteltäviä boxeja ja koodeja on viiteen eri rakennukseen, voivat oikeat koodit olla välillä hakusessa.
Joskus siis sählätään ihan urakalla, mutta hallitusti. Näistä tarinoistahan riittää juttua useammallekin illalle, joten toisen sähläys on toisen viihdytys.
Enää ei tule otettua isoja riskejä missään ohjelmissa. Nuorempana oli vielä huima. Rakas yrittäjäkollega Pia soitteli kuulumisia. Muistelemisia "pieleen Pielisellä" menevistä ikimuistoisista retkistä riitti. Kun kysyin Pialta, onko se laiskuutta vai viisautta, että enää ei lähdetä mihinkään uusiin yltiöpäisiin reissuihin. Pia vastasi: "Minna, se on meiltä viisautta!"
Tosin tässä vaiheessa elämää voi kyllä todeta nurmekselaisen sananlaskun sanoin:
Mitä ei tee nuoruuden hulluuvessa, teköö vanhuuden pöllöyvessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti